Sorraianponi on eräs vanhimmista elossa olevista hevosroduista, ja sen historia voidaan jäljittää jopa 10 000 vuoden taakse. Kuperaprofiiliset, jaloistaan seepraraidalliset pienet hevoset laukkasivat jo paleoottisen kauden luolamaalauksissa, mutta olivat aina 1920- luvulle saakka piilossa yleisön tietämyksestä.

Nämä pienet hevoset eivät olleet alun perin ratsuhevosia, vaan niitä käytettiin lähinnä maaseudun vetotöissä. Ajanlaskumme alussa alkoi julkisuudessa myös esiintyä isompikokoisia kuperaprofiilisia hevosia; iberialaisissa kolikoissa 300-100 eKr, sekä myöhemmin Marcus Aureliuksen patsaassa 3. vuosisadalla jKr. Koon kasvu johtui luultavasti alkuperäisen sorraianponin risteyttämisestä suurempiin pohjoisafrikkalaisiin hevosiin.

Vanhojen iberialaisten rotujen historiassa on mielenkiintoisia käänteitä: Kolumbus päätti viedä toisella matkallaan andalusianhevosia Amerikkaan, ja hän oli valinnut muutamia upean näköisiä jaloja yksilöitä mukaan otettavaksi. Kolumbus ei kuitenkaan ollut mukana kun hevosia lastattiin laivaan, koska hänen piti olla mukana oikeudenkäynnissä, ja hevoset vaihdettiin hänen tietämättään pienempiin alkuperäisrotua muistuttaviin Guadalquivirin alueen hevosiin. Kolumbus pettyi kovasti mutta ei pystynyt enää vaihtamaan hevosia, koska tuulet olivat suotuisat ja matkaan oli lähdettävä heti. Jälkeenpäin ajatellen hevosvalinta oli varsin onnistunut, koska nämä pienet ja sitkeät hevoset selviytyivät paremmin pitkästä merimatkasta ja sopeutuivat hyvin uuteen ympäristöönsä Amerikassa, jonne ne myöhemmin jäivät villiintymään.

1920-luvulla tohtori Ruy d’Andrade, joka oli hyvin kiinnostunut iberialaisten hevosten alkuperästä, oli metsästämässä Sorraian laaksossa. Hän kohtasi noin 30 hevosen lauman pieniä hevosia, jotka sopivat muinaisen iberialaisen hevosen tuntomerkkeihin; erisävyisiä hiirakkoja seepramerkeillä ja siimalla. Jo sukupuuttoon kuollut rotu ”löydettiin” näin uudelleen, ja rodun elvytys alkoi.

Ruy d’Andrade päätti kerätä ryhmän näitä hevosia mukaansa, ja ryhtyi kutsumaan niitä laakson mukaan sorraianponeiksi. Tämä ryhmä on ollut olemassa vuodesta 1937 täysin puhtaana, ilman risteytyksiä toisiin rotuihin. Ruy d’Andraden perilliset ovat jatkaneet hänen työtään rodun säilyttämiseksi, ja tällä hetkellä sorraianponeja on noin sata kappaletta (n. 90 Portugalissa, 10 Saksassa). Rotu on siis edelleen hyvin uhanalainen, ja jokainen yksilö on arvokas rodun säilymisen kannalta.

Sorraianponin ruskeanharmaa väritys ja seepraraidat ovat erinomainen suojaväri kivisessä ja pensaikkoisessa ympäristössä. Pieni koko on käytännöllinen ja energiaa säästävä, ja askellus on matkaavoittava ja rullaava. Samoja piirteitä on havaittavissa juuri näissä Guadalquivirin alueen andalusianhevosissa, monissa lusitanoissa, criolloissa ja muissa Etelä-Amerikkalaisissa roduissa sekä mustangeissa, joten muinaisen iberialaisen pienen hevosrodun vaikutus on hyvin selvä monissa roduissa.

1994 perustettiin kansainvälinen sorraia-kasvatusyhdistys, sekä rodun kantakirja. Kantakirjaan hyväksytään ainoastaan geneettisesti puhtaat sorraianponit, jotta rotu pysyisi samankaltaisena kuin tuhansia vuosia sitten. Siitosluvan saavien hevosten tulee täyttää rotumääritelmä, olla hyvässä fyysisessä kunnossa ja hyvin kehittyneitä, eikä niillä saa olla perinnöllisiä vikoja tai sairauksia.