Lusitanon alkuperästä lienee yhtä monta tarinaa, kuin kertojaakin. Lusitanon ja andalusianhevosen sukujuuret ovat suurelta osin yhteneväiset, ja rotuja on sekoitettu myös keskenään historian melskeessä. Rotumääritelmän mukaan lusitano (Puro Sangue Lusitano) on portugalilainen lämminverinen hevosrotu. Iberian niemimaan arkeologisissa kaivauksissa lusitanon edeltäjästä, sorraianponista, on löytynyt merkkejä, jotka juontavat juurensa tuhansien vuosien taakse ennen ajanlaskumme alkua.

Portugalilainen hevonen ristittiin lusitanianhevoseksi 1966 ja vieläkin hienommin täysveriseksi lusitanoksi, puro sangue lusitano, vuonna 1990. Lusitano oli andalusialaisen hevosen ohella 1500-1700 luvuilla Euroopan hovien suursuosikki, ja akateeminen ratsastus oli hyvin muodikasta. 1800-luvulla hoveissa syntyi innostus itämaisiin hevosiin ja täysverisiin. Kiinnostus iberialaiseen hevoseen ja akateemisen ratsastukseen liikkeineen ilmassa kuivui kasaan, ja tilalle tulivat nopeus ja estekisat, laukkaradat ja urheilu; kuten kirjailija Jerome Garcin asian ilmaisee, vaakatason ratsastus pystysuuntaisen sijasta.

Hovien ihastus arabeihin ja englantilaisiin täysverisiin oli koitua kohtaloksi näille hevosille. Tätä lajia portugalilainen tallimestari Diogo de Bragance 1975 ilmestyneessä teoksessaan kohteliaasti nimittää ranskalaiseksi perinteeksi, vaikka niin sen synty kuin uusi tuleminenkin sijoittuvat rodun alkuperämaahan Portugaliin.

Ensimmäisen ratsastustaidetta käsittelevän eurooppalaisen teoksen kirjoittaja on tosiaankin portugalilainen, eikä ihan kuka tahansa, vaan itse kuningas, Eduard I, paremmin tunnettu nimellä Dom Durante (1391-1438). Herra Durante tahtoi levittää keräämäänsä tietoa kirjoittamalla vuonna 1434 kirjan, joka ”opettaa ratsastamaan hyvin kaikissa satuloissa”.

Viiden sadan vuoden epäsuosion ja pimennon jälkeen, iberialainen hevonen ja kaunis keveyden ratsastustaito, jonka vain se pystyy toteuttamaan täydellisyyden asteella, nousivat uudestaan kiinnostuksen kohteeksi. Sen sai aikaan portugalilainen mestari Nuno Oliveira 1925-1989, 1900-luvun merkittävimpiä hevosmiehiä.

Portugalissa hevonen, jota sen kotimaassa on käytetty härkätaistelunäytöksissä, on todellakin näyttämöiden hevonen, kuin luotu areenalle ja parrasvaloihin. Lusitanon väritys on vaihtelevampaa kuin espanjalaisen, jouhet ovat usein runsaammat, se on feminiinisempi ja erittäin näyttävä. Esimerkiksi kuuluisa hevoskoreografi Bartabas käyttää usein lusitanoja näytöksissään.

Entisaikoina lusitano oli armeijan ratsuhevonen ja maatilallisten korvaamaton apuri. Sotaväen ja portugalilaisten konkistadorien sotaratsuna lusitano valloitti myös Amerikan manteretta.

Nyky-Portugalissa yksi rodun merkittävimmistä jalostusperusteista on hevosen menestyminen härkätaisteluissa. Lusitano on myös erinomainen kouluratsu, harrasteratsu, työ- ja ajohevonen. Härkätaisteluareenoilla vaaditut ominaisuudet – notkeus, nopeus ja kuuliaisuus – ovat muissakin lajeissa arvostettuja piirteitä.

Lusitanot ovat useimmiten kimoja tai ruunikkoja, muut hyväksytyt värit ovat voikon eri vivahteet, ”tulpavoikko” (bec), musta sekä palomino. Säkäkorkeus on yleensä noin 150–160 cm, mutta myös hyvin suuria yksilöitä löytyy, ja kuten espanjalaisen serkkunsa - myös lusitanon keskikoko on jalostuksen myötä kasvussa. Ulkonäöltään lusitano on majesteettinen, ja kuninkaallista ilmettä korostaa kupera pään profiili. Rakenteen perusteella lusitanon voi helposti sekoittaa serkkuunsa andalusianhevoseen, ainoastaan pään profiili on selkeästi erilainen. Hevosen lavat ja takaosa ovat hyvin vahvat ja liikkeet näyttävät ja ilmavat.

Nykyajan kuuluisimpia lusitanoja ovat olleet mm. ori Guizo, joka saavutti menestystä kansainvälisillä kouluradoilla espanjalaisen Juan Antonio Jiménezin ratsastamana, sekä legendaarinen ori Novilheiro, joka kilpaili sekä koulu-, este- että kenttäratsastuksessa huipputasolla.

(lähteenä käytetty mm. Jann-Arthus Bertrandin kauniita ajatuksia kirjasta "Hevoset")